Tänä vuonna olen ollut mukana 17 muun suomalaisen kanssa keräämässä varoja Malawin tyttöjen koulutuksen ja tasa-arvon edistämiseen Kapuan projektissa. Vuoteen kuuluu matka Malawiin ja avustuskohteisiin tutustuminen siellä. Voit tutustua matkaamme Kapuan tiedotteesta täällä.
Malawi pähkinänkuoressa:
Pinta-ala 118 484 neliökm
Väkiluku 18,09 miljoonaa (2016)
Pääkaupunki Lilongwe
Palasin matkaltamme viime maanantaina ja täytyy sanoa, että pää on pyörällä vieläkin. Muistiin on piirtynyt niin monta asiaa; auringon paahde ja upeat auringonnousut ja-laskut, kuivuus ja köyhät kylät resuisine lapsineen, ihmispaljous ja ihmettelevät silmät, lukuisat hello hello -huudot ja upea luonto. Suomeen tultua silmiin pisti heti ihmisten tummat vaatteet, kun Malawissa tottui näkemään kirkkaita värejä ja kauniita kuoseja.
Täällä on Suomi!
Matkan alussa tutustuimme Taksvärkin ja Väestöliiton kohteisiin paikallisissa kouluissa. Meitä odotti kouluilla valtava lapsimäärä, jotka kaikki halusivat päästä valkoisten ihmisten lähelle! Koulut olivat todella köyhän näköisiä; kuluneilla seinillä oli muutamia käsinkirjoitettuja papereita oppimateriaaleina, ja papereiden sanoma ravisti mieltä. Lahjoittamillamme varoilla pystytään järjestämään ja ylläpitämään mm. tyttökerhoja, joissa tytöt voivat keskustella ongelmistaan ja saada neuvoja ja opastusta niihin. Eräskin tyttö kertoi kuulleensa radiosta tyttökerhosta ja hakeutuneensa apua saamaan, kun vanhemmat painostivat häntä avioliittoon.
Koululuokka
Tyttökerholaisia
Väestöliiton työntekijä Laura Lipsanen vasemmalla
Tyttölapsien ongelmia kouluissa; näimme useita teiniäitejä, joilla oli vauvat selässä nukkumassa...
Koulutus on avainasemassa tyttöjen elämän parantamiseen. Tapasimme Saliman syrjäisessä kylässä vanhemman naisen, joka ei tiennyt omaa tai lastensa ikää. Hän ei myöskään tiennyt mitään ulkomaailmasta. Autoimme kantamaan vettä naisen kotiin ja pesimme hänen muutamat likaiset astiansa sekä levitimme uuden savikerroksen hänen talonsa verannalle. Nainen asui pienessä talossa yhdessä lastensa kanssa. Kuulimme, että Malawissa on ainakin ennen pidetty rikkautena suurta lapsimäärää ja keskimääräinen lapsiluku onkin 5,6 lasta. Tyttökerhon tyttöjä haastateltaessa he kuitenkin sanoivat haluavansa 1-2 lasta. Koulutuksen avulla vanhat uskomukset pikkuhiljaa muuttuvat!
Keskellä vaaleanpunaisessa paidassa auttamamme nainen.
Vettä pumppaamassa ison yleisön kera!
Astioiden tiskaus.
Opimme Saliman kylässä, miten tehdään ruohomattoja. Ruohomattojen tekeminen on yksi tapa naisille ansaita hieman omaa rahaa. Mattojen tekeminen on monivaiheista ja minusta aika työlästä, mutta hienoja niistä tulee!
Aluksi solmitaan kapeita suikaleita.
Suikaleet ommellaan yhteen.
Lopuksi reunoihin ommellaan vahvistavat suikaleet.
Kouluvierailujen jälkeen saimme nauttia Malawin luonnosta erilaisissa paikoissa; meloimme Malawijärvellä Domwe-saarelle, kävimme Mvuu-campissa safareilla ja kiipesimme Mulanjen korkeimman huipun (3002m) Sapitwa peakin huipulle.
Auringonlasku Malawi-järvellä.
Olimme onnekkaita ja näimme norsut safarilla ihan läheltä!
Huiputus käynnissä.
Malawin keräys jatkuu joulukuun loppuun saakka. Jos haluat olla mukana parantamassa malawilaisten tyttöjen oloja, voit lahjoittaa keräystililleni täällä.
Afrikka jäit mieleen kauniina, kuumana ja kuivana, täynnä iloisia lapsia, heiluttavia käsiä, vastakohtaisuuksia, väriä ja elämää.
Vuoden odotetuin reissu on nyt ohi ja siinä riittää sulattelemista vähäksi aikaa. Vietimme Kapua2016 Nepal-tiimin kanssa kolme viikkoa Nepalissa. Tutustuimme matkan alussa Kapuan hyväntekeväisyyskohteisiin ja sen jälkeen teimme kahden viikon vaelluksen Sagarmathan kansallispuistossa.
Vaellus noilla tarunomaisilla poluilla oli ikimuistoinen ja vei äärikokemuksesta toiseen. Olin varautunut vaellukseen patikoimalla ja pyöräilemällä sekä joogaamalla. Korkealla vaeltaminen toi kuitenkin omat haasteensa. Mutta jos kaikki olisi ollut ihan helppoa, ei kokemusta varmaan osaisi arvostaa ollenkaan samalla tavoin kuin nyt!
Vaelluksen järjesti Mandala matkatoimisto ja mukanamme olivat mainiot suomalaiset oppaat Tommi ja Otto sekä nepalilaiset, ystävällistäkin ystävällisemmät Ngima ja Himal.
Tässä ollaan lähdössä Kathmandun hotellilta lentokentälle ja kohti Luklaa. Kuva Reko Ukko.
Lento Luklaan tapahtuu pienillä potkurikoneilla, joihin mahtuu 10-20 henkilöä. Luklan lentokenttää on sanottu maailman vaarallisimmaksi ja se toi tiettyä kutkutusta lentoaamuun :) Kiitorata Luklassa on vain 527 m pitkä ja kone laskeutuu ylämäkeen. Vastaavasti kentältä lähdetään alamäkeen ja pienet koneet näyttävät katoavan jonnekin alaspäin lähtökiihdytyksessä.
Koneita saapuu kentälle kuin liukuhihnalla aamupäivän ajan. Pienissä koneissa ei ole tutkaa, joten näkyvyyden kentälle täytyy olla hyvä ja monesti pilvet estävät lennot kokonaan. Meillä oli tuuria ja hyvä lentosää mennen tullen.
Luklassa tapasimme nepalilaiset kantajamme, jotka ottivat Mandala-kassimme ja pakkasivat ne vetojuhtien selkään. Matka kohti uusia seikkailuja ja Kala Patharia alkoi.
Vaelluksen aikana majoituimme paikallisiin lodgeihin, missä saimme yöpyä kahden hengen huoneissa. Lodgeissa on isot "olohuoneet", missä ruokailimme ja vietimme iltaa. Olohuoneen keskellä oli kamina, jota lämmitettiin mm. kuivatulla jakinkakalla. Nukkumahuoneet olivat kylmiä ja 5000m päästyämme todella kylmiä. Vesi jäätyi silloin juomapulloissa ja pakkasta oli n. 10 astetta.
Phakdingin lodgen olohuone. (2610m)
Näkymä lodgen nukkumahuoneesta.
Kaikissa lodgeissa oli suunnilleen sama ruokalista, hinnat vaan nousivat, mitä ylemmäs vaellettiin. Kaikki tavarat kuljetettiin joko ihmis -tai eläinvoimin ylemmäs ja ylemmäs. Tästä syystä vältimme lihansyömistä ja valitsimme päivän proteiiniksi kanamunia tai linssejä. Teen juominen sai Nepalissa ihan uudet ulottuvuudet, sillä korkealla ollessa on hyvä juoda vähintään 4l nesteitä vuoristotaudin ehkäisemiseksi. Lodgelle saavuttua tilasimme yleensä litran teetä heti alkajaisiksi :)
Ruoka oli yleensä hyvää ja sitä oli riittävästi. Omat suosikkini olivat Dhal Bhat ja Sherpa stew-keitto.
Matkalla näimme lukuisia ruokousmyllyjä ja -lippuja, kauniita valkoisia stupia sekä munkkiluostareita. Everestin alueen ihmiset ovat etupäässä buddhalaisia ja uskonto näkyi kaikkialla. Eräs vaelluksen kohokohdista oli käydä Lama Geshen luona Pangbochen luostarissa (3970m). Everestille menevät retkikunnat käyvät tämän yli 80-vuotiaan Laman luona saamassa siunauksen reissulleen. Mekin saimme keltaisen nauhan kaulaamme ja lausuimme om ma ni padme hum-mantraa Laman kanssa.Pysähdyttävä kokemus!
Maisemat olivat joka päivä uudet ja ihmeelliset.
Tengbochen iltamaisema (3860m).
Tengbochen luostari (3860m)
Lama Geshe. Kuva Reko Ukko.
Everestillä kuolleiden kiipeilijöiden muistopaikka lähellä Dughlaa.
Yksi monista stupista. Stupat kierretään vasemmalta puolelta.
Koska matka kulki halki sherpakylien, saimme nähdä pilkahduksen heidän elämästään. Ovet olivat yleensä auki taloihin. Asumukset olivat todella vaatimattomia; muutamia astioita hyllyssä ja petivaatteet kasattuna penkeille. Turismi tuo elinkeinoa näille vuoriston asukkaille ja lodgeja oli valittavana tosi paljon. Pienet puodit möivät sekalaista tavaraa, muunmuassa suklaata,keksejä, apteekkituotteita, matkamuistoja, cokista ja aina tarpeellista vessapaperia. Jotkut vuokrasivat hevosia.
Matkamuistoksi jakin kello?
Mitä ylemmäs mentiin, sitä hurjemmaksi vuoret tulivat. Kasvillisuus väheni ja lopulta kuljimme jäätikön vierellä. Polut olivat hurjan pölyisiä; maa on hienojakoista ja paikoitellen kuin parasta rantahiekkaa. Jakit levittävät kakkakasoja joka puolelle ja kuivuessaan ne alkavat pölistä. Vaeltaessa on pidettävä liinaa kasvoilla ja silti saimme lähes kaikki ikävän yskän vaivaksemme. Korkealla ilma oli hyvin kuivaa ja auringon hävittyä vuorten taakse myös tosi kylmää ja raakaa.
Ilman paikallisia oppaita ja kantajia sekä eläinvoimaa vaelluksesta näillä seuduilla ei tulisi mitään. Täytyy vain ihmetellä pienikokoisten miesten tahdonlujuutta, kun he kuljettavat turisteille tarkoitetut juomat ja herkut tai vaikka vessanpöntöt selässään aina ylemmäs jyrkkiä polkuja pitkin. Kantajat viihdyttivät itseään musiikilla ja he saattoivat myös näprätä samalla kännykkää, kun menivät eteenpäin :)
Korkeus toi monelle vuoristotaudin oireita, enkä itsekään välttynyt niiltä. Jo ennen 3000m koin lievää päänsärkyä, mutta vasta Dingbochessa (4400m) tulin varsinaisesti kipeäksi. Paikkaan saavuttua tunsin lievää huimausta ja keinuntaa ja sitten alkoi kova päänsärky. Buranatkaan eivät hirveästi auttaneet ja niitä piti ottaa kaksinkertainen määrä. Olotila meni pikkuhiljaa ohitse, mutta otin noissa korkeuksissa lääkkeeksi Diamoxia, mikä kiihdyttää munuaisten toimintaa ja hengitystä.
Korkealla ilmanpaine laskee ja happea saadakseen täytyy hengittää tiheämmin. Teimme matkaa hitaasti, mutta silti kärsimme näistä oireista, mitkä ovat tuolla normaaleja. Muutama onnekas selvisi ilman vaivoja. Toinen tukala päivä itselläni oli noustuamme Dughlaan (4600m). Jälleen hillitön päänsärky ja uneliaisuus; nukahdin istualleen. Onneksi sopeuduin tämän jälkeen ja seuraavat korkeudet eivät tuottaneet tuskaa.
Dughla.(4600m)
Iltakävely yli 5000 metriin. Taustalla Khumbun jäävirta. Kuva Reko Ukko.
Ylemmäs ja ylemmäs.
Lopulta pääsimme ylimpään majapaikkaamme Goraksheppiin. (5140m) Paikassa oli viihtyisä lodge, jonka olohuoneen seinät oli täynnä erilaisten retkikuntien muistoja; lippuja ja t-paitoja sekä valokuvia. Lodgen ikkunasta on huima näkymä valtaville vuorille. Yöllä oli pakkasta 10 astetta ja musta koira nukkui vessan oven edessä :) Aamulla vesipullon vesi oli jäässä, samoin vessanpytyn huuhteluvesi.
Huiputimme Kala Patharin 19.11. hienossa iltapäivän säässä ja paluumatkalla ihailimme auringon kultaamaa Everestin huippua. Nousu sujui hyvin, mutta täytyy myöntää että oli laskettava askeleita ja tsempattava itseä kapuamaan aina ylöspäin. Pienin askelin ja tiheästi hengittämällä :) Mahtavaakin mahtavampi kokemus hienossa seurassa!
Gorakshepin kodikas lodge.
Maisema Kala Patharilta Khumbulle.
Onnellinen huiputtaja Everestin kanssa samassa kuvassa.
Keskellä vaaleanpunaisessa paidassa auttamamme nainen.
